Kirjoittaja Sirpa » 29 Heinä 2005, 09:24
Varsinkin keskustelupalstaamme kauemmin seuranneet tuntevat Tuffen, Vaaralan vampyyrin. Tuffe on lähes kaksivuotias ulkomuodoltaan valkovatsa, mutta luonteeltaan pitkäkorva; herra on hanakka käyttämään hampaitaan niin omaan perheeseen kuin vieraampiinkin. Haarus maximuksemme on siis ollut kaikkea muuta kuin löllykkä siilinpuikula. Kesytysoperaatiomme on ollut jatkuvaa ja tuloksia onkin saavutettu. Edellisestä puremasta on jo kuukausia, joskin syynä on varmaankin ollut se, että me ihmiset olemme oppineet pitämään ihomme kaukana Vampyyrin kidasta.
<br>
<br>Tämän pitkän esipuheen jälkeen siirryn itse asiaan eli eiliseen myöhäsiltaan. Olin ostanut viime viikolla edesmenneen Tamara Lundin levyn ja kuuntelin sitä hämyisessä makuuhuoneessamme Tuffen köllötellessä vieressäni siliteltävänä. Tavallisesti siilimme makaa vatsa maata vasten, silmät puoliummessa ja nauttii, kun sitä kuopsuttelee, mutta koko ajan se on hieman kuin varuillaan. Vaan eilen illalla tapahtui sitten jotain outoa. Levyltä alkoi juuri kaunis "Sinun omasi": "Sun vain, sinun omasi ain oon, kai olla saan!" Samassa tunsin, kuinka Tuffe yllättäen kääntyi kyljelleen ja siitä suoraan selälleen kuin koira. Äimistyneenä aloin silitellä sitä hellästi vatsasta eikä poika pannut lainkaan hanttiin, oikoili vain koipiansa ja käänteli itseään tyytyväisenä parempaan hellimisasentoon. Olin niin onnellinen, että taisi siinä muutama tippakin tulla silmiin. Kun seuraavana kappaleena tuli "Kun kahden näin hämyssä illoin kanssasi olla mä saan, on sanat niin turhia silloin; hyväile, hyväile vaan!", niin meikäläisen malja oli ylitsevuotava ja runsas. Vain te, rakkaat siilistiystäväni voitte ymmärtää tämän onnentunteen!