Suomen Siiliyhdistys

Tuli sellainen olo, että mun pitää selvittää tää asia, niin itelleni kuin muullekin perheelleni; <br>eli mitä tehdä kun rakas lemmikki kuolee? Mitä te muut jotka olette tehneet, kun olette menettäneet pienen perheenjäsenen? Oletteko ottaneet tilalle uuden siilin vai mitä..? <br>Itelläni on semmonen olo, että en ihan vielä voi ottaa uutta lemmikkiä, mutta kyllä vielä joskus, mutta toisaalta..en tiedä miten hyvin/huonosti kestäisin samanlaisen kokemuksen uudestaan. <br>Toisaalta, oon niin pahasti menettänyt sydämeni siileille, että tekisi kyllä joskus vielä omistaa oma tuhisija..

Tällaista aihetta ei itseasiassa vielä olekaan. Taidat olla ensimmäinen rohkea joka uskaltaa ottaa asian puheeksi <br> <br>Meillä jouduttiin ensimmäinen siilimme Tuhina lopettamaan kasvainten takia. Suru oli todella suuri ja ikävä on vieläkin. <br>Aluksi minusta tuntui etten yksinkertaisesti voi hankkia toista tilalle. Se ei voi mitenkään korvata edellistä. Kunnes pikku hiljaa tajusin, että eihän sen mitään korvata tarvitsekaan. Muistot Tuhinasta säilyy ja uusia muistoja tehdään uuden persoonan kanssa Ei me sitä unohdeta vaikka uusi siili taloon tulisikin. Ja nyt meillä asustaa nuori tyttö Illusia Aikaahan siihen tietysti meni ennen kuin ajatus toisesta tytöstä edes puoli vakavissaan kävi mielessä. <br> <br>Tuhinaa käydään moikkaamassa lemmikkieläinten hautausmaalla, katsellaan kuvia ja joskus puhutaankin sen tempauksista. Toki vieläkin tulee vähän tippa linssiin sitä ajatellessa. Vaan eipä sitä koskaan tiedä vaikka Tuhinalla olisi vähän ikävä meitäkin..

Minä olen pistänyt multiin monta lemmikkiäni, siilua en kyllä onneksi vielä. Viimeisin oli vuosi sitten rakas heppani Madicken. Vuoden päästäkin tulee tippa linssiin kun mokomaa ajattelen ja uutta heppaa en enään ota. (tosin yksi on vielä jäljellä) Koirista ja kissoista on sitten lopuujenlopuksi aina tullut uusi tilalle. Kolme koiraa ja kolme kissaa. <br>Sitä vaan pitää tehdä niinkuin tuntuu. Luultavasti jossain vaiheessa tulee ikävä tassujen töpöttelyä ja huomaatte katselevanne "vauvojen" kuvia sillä silmällä.

Yhdyn edellisiin kommentteihin. Meillä kuoli ihana Tahvo puikula ja olimme niin onnellisessa asemassa, että talossa oli jäljellä vielä 2 siiliä, Tahvon vaimo Gudu ja hänen ihana pikkuinen Röhnö tyttärensä. Se helpotti surussa ja ikävässä ,kun katsoimme Gudua,joka on aivan ilmetty isänsä (kokoa myöten). <br>Olisimme varmasti ottaneet jossain vaiheessa uuden siilin,jollei niitä olisi jo ollut talossa. Mutta uusi ei koskaan ole se sama, eikä korvaa kuollutta siiliä. Jokaisella on se oma ihana persoonansa ja jokainen on oma yksilönsä. <br>En voisi nyt kuvitellakkaan elämää ilman yökavereitamme, mutta se on sitten jokaisen oma päätös, ottaako uuden siilukan itselleen , entisen kuoltua. <br>Luulen, että on hyvä pitää pieni "suruaika" enne toisen hankkimista,jotta taas jaksaa tutustua uuteen persoonaan kunnolla. <br>Myönnän , että haen itse Röhnöstä Tahvon "tapoja" ja olen niitä paljon löytänytkin, mutta Tahvoa ei kuitenkaan kukaan voi koskaan korvata, enkä niin haluakkaan, hän oli oma legendansa =D

Minä en ainakaan tehnyt mitään, kun meidän rakas siilimme kuoli. Masennuin kai jonkin verran, kun asiat ei muutenkaan olleet hyvin. Mutta nyt - aikaa siilin kuolemasta on kulunut suunnilleen kaksi vuotta - olemme uuden siilin ostoaikeissa. Ja kai se on niin, että jokaisella tuo aiemmin mainittu "suruaika" on eri pituinen, eikä ainakaan minun mielestäni kannata ostaa siiliä suruun.

mulla oli Nasu siili joka kuoli Nyt meillä tuhisee Mimosa siili kotona Mutta silloin kun nasu kuoli, en oikein tiennyt viitsiikö uutta siiliä ottaa...

Meillä on ollut kaksi ihanaa siiliä, Noa ja Alfred, jotka kuolivat. Alfredin otimme poikasena aika nopeasti Noan jälkeen kun tuntui ettei voinut olla ilman siiliä. Kun Alfred sitten reilua paria vuotta myöhemmin kuoli, tuntui ettei voinut ajatellakaan enää uuden siilin ottamista. Se oli raskasta aikaa, ja toisten siilien katseleminen teki kipeää. Emme osallistuneet edes tuffareihin, kun emme vain olisi pystyneet. Vajaan vuoden suruajan jälkeen Rufus -EP kuitenkin tuli miltei sattumalta elämäämme, vaikkemme siilinhankintaa alunperin suunnitelleetkaan. <br> <br>Kaikki siilimme ovat ainutlaatuisia yksilöitä, ja muistelemme lämmöllä Noan ja Alfredin tempauksia. Nyt pojat ovat vierekkäin eläinten hautausmaalla, jossa käymme heitä tervehtimässä. Itku tulee kyllä joka kerta, sillä meillä on heitä ikävä.

Niin, lemmikin kuolema on aina yhtä kamalaa mutta sitten sen vasta ymmärtää kun se sattuu omalle kohdalle. Ensimmäinen siilimme Sakun kärsimykset lopetettiin eläinlääkärillä vuoden ikäisenä, eikä ilmeisesti yhtään liian myöhään sillä jo sillä hetkellä Sakun oli erittäin vaikea hengittää (ruumiinavauksessa selvisi että keuhkot olivat täynnä verta). Loiset olivat jo aikaisemmin valloittaneet siiliparan kokonaisuudessaan, elimistön vastustuskyvyn herpaannuttua jonkinlaisen sisäelinvamman takia. Aikanaan eläinlääkärienkin siilitietämys oli vielä vähäistä, ja antibiootteja ja loislääkettä (väärää sellaista) pistettiin ruiskulla jalkaan. Jalka rampautui ja kävelystä tuli vaikeaa. Lopulta kun ajattelee, päätös lopettamisesta oli oikea. Muistan viimeisen aamun kun pidin Sakua sylissä ja radiosta soi "Tuuleksi taivaan rantaan". Vieläkin tulee kyyneleet silmään kun ajattelenkin asiaa. Ihminen on siitä tyhmä otus, että aina jää jossittelemaan sitä, että olisiko jotain ollut vielä tehtävissä. <br> <br>No, aika kului ja edelleen tuon laulun kuuliessani mieleeni palaavat kaikki kauniit muistot kauniista valkovatsapojasta, Saku of Shanimalista. Lopulta siilikuume kävi niin valtaisaksi, että olin varma päätöksestä hankkia uusi siili. Taloon astui eläinkaupasta pikkuruinen EP-tyttö Elli. Mikä hurmaava otus! Vaikka pieni siilityttö toi iloa ne muutamat päivät mitä luonamme vietti, takaraivossa jyskytti taas samat murheet kuin Sakun kohdalla kun sitä viimeiset viikot pakkosyötettiin ruiskulla. Valitettavasti, Ellikin oli vielä niin pieni ressukka, ettei ymmärtänyt syödä (muuta kuin matoja, niitäkin minimaalisesti). Ajattelimme että paluu hetkeksi vanhaan "kotiympäristöön" eläinkaupan pitäjälle auttaisi, ja niin veimme eräänä iltana Ellin styroksisessa kopassa takaisin myyjällä vain siksi aikaa, että Elli alkaisi taas syömään. Muutamaa päivää myöhemmin ilmoitettiin, että Elli menehtyi suolitukokseen. Itse epäilen että siilinpoikanen luovutettiin liian varhain. <br> <br>Sen lisäksi että Elli, suloinen pitkäkorvanpoikanen menehtyi, pinnalle nousi taas vanha tuska Sakun kuolemasta. Olin aivan varma jo, etten enää koskaan yritä tätä "harrastusta". Ja vielä kaksi kuolemaa lyhyen ajan sisällä. Kuitenkin, koska Elli oli kuollut kaupanpitäjän luona, hän tarjosi hyvitykseksi uutta muualta tuotua puolivuotiasta pitkäkorvapoikaa. Nyt meillä asuu siis Roni, joka syö hyvin ja voi hyvin. Ja se taas on parasta balsamia haavoille. <br> <br>Suru katoaa ajan myötä, kaipaus ei. Vaikka uusi siili ei korvaa entistä, jo sen kanssa oleminen on eräänlaista terapiaa. Yhtä hyvin voi rakastaa sekä menehtynyttä että uutta tulokasta, molempia.